12.1. Takaisin Pekingissä

7.30 junamme lipui Pekingin läntiselle rautatieasemalle ja pääsimme sulavasti ulos kävelemään kohti metroasemaa. Xi'anissa olimme jonottaneet päästäksemme rautatieasemalle jonottamaan T44-junaan. Melkoinen oli tungos. Ei tietysti ihmekään, kun 7 miljoonan asukkaan kaupungissa on yksi rautatieasema. Oli miten oli, mutta systeemiä voisi kyllä järkeistää. Karja-aitauksien kautta pääsimme junaan, jossa osastomme hoitaja otti meidät vastaan. En tiedä, miksi ihmiset tulevat tunteja ennen jonottelemaan. Luulisin, että junaan pääsisi, vaikka olisi paikalla vasta 20 minuuttia aiemmin. Tai ehkä silloin on pelko, ettei pääse jonosta rautatieasemalle sisälle. Itse olimme ajoissa, koska emme yhtään tienneet systeemiä. Onneksi olimme ostaneet liput jo lentokentältä ilman jonotusta. Ilmeisesti tämä kevätjuhlankin, kiinalainen uusi vuosi, jotenkin ruuhkauttaa noita juna-asemia-

Soft sleeper -paikat olivat parhaimmasta päästä, sillä hytissä oli vain 4 vuodetta ja ovi. Periaatteessa ihan mukava, muttei mikään moderni. Kaiken lisäksi yksi meidän paikkamme oli viereisessä hytissä, mutta onneksi kiinalaismies suostui vaihtamaan paikkansa eikä liiaksi pahastunut, kun tarjosimme hänelle mukaan sängyn alta vielä lakanasäkkejä, jotka eivät olleetkaan hänen matkatavaroitaan. Vaunuosastossa oli rauhallista sen jälkeen, kun kärrymyyjä oli lopettanut kierroksensa. Pienet paperiset liput vaunuemo vaihtoi muovisiin kortteihin, jotka hän sitten taas aamulla vaihtoi takaisin paperisiin lippuihin. Hytin oven sai sisäpuolelta lukkoon, muttei ulkopuolelta. Termoskannuun olisi voinut hakea vettä ja televisioista saattoi katsella kiinalaista viihdettä. Vessakin oli, tosin pöntöstä puuttui puoli rengasta. Pesualtaat olivat omassa huoneessa. Halvemman hintaluokan hard sleeper-paikkoja emme nähneet, ilmeisesti suurempia ovettomia hyttejä. Joka tapauksessa tuo soft sleeperkään ei ollut liikaa yleellisyyttä. T-junia parempia ovat Z-junat, joiden varustelutaso olisi mukavaa nähdä. Uni kuitenkin maistui ja pääkaupunkiin oli mukava palata. Reissailu talvisaikaan varsinkaan reppureissailutyylillä on kyllä oma lajinsa. Metromatka oli sitten varsinainen kokemus. Kaksi metroa meni, emmekä mahtuneet kyytiin. Asemavahdit tunkivat ihmisiä sisään ja yrittivät katsoa, ettei takkeja tai varpaita jää ovien väliin. Kolmanteen päätimme mennä keinolla millä hyvänsä. Saimmekin mahdutettua itsemme sisään, mutta hyvä, jos sormea mahtui heiluttamaan. Yhdellä asemalla ihmisiä jäi enemmän ulos ja oli työ ja tuska pysyä itse sisällä, ettei olisi vellonut massan mukana ulos. Eihän se tietysti haittaisi, mutta ulkona ei välttämättä pääsisi takaisin sisään. Helsingin metrot ja junat tuntuvat todella autioilta.

Ilmeisesti viikonloppuna oli kiinalaistuttu hieman liikaa, sillä heti aluksi menimme Sepon kanssa kuntosalille ja sitten saunaan. Kiukaat on muuten toimittanut Savo-niminen niminen yritys Suomesta. Aamupalaksi pakastimesta ruisleipää ja myöhäiselle lounaalle Pizza Hutiin, joka kuitenkin osoittautui huonoksi kokemuksi. Palvelua oli todella kehnoa, merellisen pitsan täytteitä ei kaikkia ollut mainittu listalla ja hinnat olivat korkeita. Vetenä oli tarjolla vain Eviania 22 yuania puolen litran pullo. Kaupassa puolitoista litraa muunmerkkistä vettä maksaa noin 3, 5 yuania. Huvittavaa olivat myös annoskoot, sillä normaalikokoisen pitsan ilmoitettiin riittävän 5 hengelle. Ensimmäinen ja viimeinen kerta Pizza Hutissa Beijingissä. Sama jazzahtava kappalekin soi uudelleen ja uudelleen.

Länsimaisen päivän jatkoksi ajattelimme elokuvissa käyntiä, mutta läheinen International Movie Theater osoittautuikin paikaksi, jossa esitetään ulkomaisia leffoja kiinalaisille. Ainoastaan yhdessä leffassa, kiinalainen Red Cliff, olisi ollut tekstitys englanniksi. Eipä tarvitse sinnekään toista kertaa mennä. Kevyttä viihdettä on tarjolla ja kuulemma mm. uusin Batmankään ei ollut päässyt sensuurista läpi. Siispä oli vuorossa kotileffailta. Benjamin Button osoittautui vain harvinaisen pitkäveteiseksi, mutta saipa siinä samalla sitten venyteltyä. Kyytipoikana suklaakakun tapaista herkkua, johon kävimme valmispussin Jenny Lou'sta, joka myy lähinnä amerikkalaisia tavaroita tai ainakin amerikkalaiseen makuun sopivia. Sieltä lähti kassiin myös yksi weiss bier ja toivon mukaan vichyvettä. Täällä ei myydä lainkaan hiilihapotettua vettä tai ainakaan tähän mennessä en ole mahdollisia ehdokkaitakaan muualta löytänyt. Samalla on tullut huomattua tuohon kuplaveteen tottuminen, joka johtunee kotona olevasta soodakoneesta, jolla ei ikinä ole limuja tehty, vaan pelkästään lisätty veteen hiilihappoa.

Jätimme kuitenkin Starbucksin, Subwayn ja jäätelöbaarit väliin, joita niitäkin löytyy lähistöltä eli ei siis ihan yliamerikkalaiseksi mennyt. Nyt ymmärrän, kuinka välillä voi tehdä mieli länsimaalaisia asioita ja miksi täällä on jopa noita erikoiskauppoja. Alkujaan oli ajatellut pysyä vain kiinalaisessa ruoassa, mutta vaihtelua kaipaa. Ja kyllä vaihtoehtoja tästä kaupungista löytyy afrikkalaisista meksikolaisiin ravintoloihin.